Luin (kahlasin) metsän suunnitteluun, perustamiseen ja hoitoon liittyvää kirjallisuutta, joista referoin kolmea kirjaa. Yllätin jopa itseni innostumalla aiheesta. Varsinkin jalopuumetsät veivät sydämeni.Tiesittekö te, että Suomessa on melko vähän maisemallisesti hoidettuja jalopuumetsiä? Ja näkyykö niitä minkä verran Lepaalla, alan ykköskoulussa, jossa tiluksia riittää.
En tarkoita kirjoituksella, etteikö Suomessa olisi jalopuumetsiä, puukujanteita tai yksittäisiä puita. Se isompi ajatus tehtävän takana on, että miksi ihmeessä niitä ei ole enemmän? Jalopuumetsät ovat upeita ja hoitoluokaltaan melko alhaisia. Ajatusta voisi ainakin miettiä varsinkin kunnissa, joissa kunnan viherpuolella ei ole resursseja ei ole riittämiin. Jalostetumpi ajatus olisi lähinnä se, että jalopuumetsillä voisi korvata osia puistoista. Tällä tavalla voitaisiin myös mahdollisesti alentaa joidenkin alueiden hoitoluokitusta ja kustannuksia. Ja pienenpikin metsikkö voisi riittää. Ajatelkaa mikä perintö olisi istuttaa lapsille tukku tammea, saarnea tai jalavaa?
Erityisesti Lepaa kostuisi jalopuumetsistä myös oppimisympäristöjen muodossa. Erityisesti maisemasuunnittelun opiskelijat saisivat kokemuksen miltä tuntuu kävellä tällaisen metsän sisällä. Mieluiten vielä erilaisten metsien sisällä. Kokemus myös rohkaisisi suunnittelmaan vastaavia omiinkin kohteisiin. Kokemuksen antaminen voi monesti olla myös nopeampi tapa tuoda asia tietoisuuteen ja se jää paremmin mieleen. Ja ajatelkaa miten Rihtniemen opit aukeasivat tällaisessa oppimisympäristössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti